Mies oranssissa paidassa: JP Auroila

Mies oranssissa paidassa -sarjan kolmannessa osassa siirrytään joukkueen duunariosastolle, kun valokeilaan pääsee kolmatta kauttaan LASBissa pelaava JP Auroila. Salibandya pelaavan palomiehen uratarina on uniikki ja kertomisen arvoinen. Löytyyhän mieheltä myös Suomen mestaruus, vaan mistä lajista?

Jukkapekka, tutummin JP, Auroilan nuoruusvuodet kuluivat jääkiekkoa harrastaessa, eikä salibandy ollut mukana kuvioissa lainkaan, paitsi Kortteliliigan puolella. Helsinkiläislähtöisen nuorukaisen kilpailullinen jääkiekkoura jatkui B-junioreihin saakka. Aikuisten peleissä korkeimmaksi tasoksi jäi kolmosdivari.  Kiekosta ei tullut ammattia, vaan tie vei Pelastusopistoon Kuopioon.

– Ikinä en ollut mitenkään erityisen hyvässä kunnossa nuoruusvuosina. Inttiin mennessä ajattelin, että haluaisin hakea Pelastusopistoon, niin aloin sitten siinä 18-20 -vuotiaana vasta treenaamaan kunnolla, Auroila, 27, taustoittaa.

Kuopioon siirtyessään hän ajatteli, että jotakin pallopeliä olisi hyvä vielä harrastaa. Jääkiekon jäädessä pois salibandy alkoi kiinnostaa, joten hän alkoi selvitellä pelipaikkoja Kuopiossa. Liki olemattoman lajitaustan salibandysta omaavalle Auroilalle vinkattiin tuolloin Divarissa pelannutta Welhojen joukkuetta ja niinpä mies otti yhteyttä seuraan.

– Valmentaja piti mua varmaan ihan pellenä. Kerrottiin, että joukkue on täynnä ja kausi alkanut, mutta ohjattiin kysymään VehVestä, jotka pelasi kakkosdivaria ja niiden kakkosjoukkue nelosdivaria. Ajattelin itse, että enhän mä nyt mitään alasarjoja lähde pelaamaan, Auroila muistelee.

VehVen kakkosdivarijoukkueesta ei pelipaikkaa auennut, mutta nelosdivarijoukkueeseen mies pääsi pelaamaan. Tuolloisista treeneistä ja peleistä Auroilan kipinä lajiin syttyi.

Koulujen loppu ja paluu Lahteen

Pelastusopistosta valmistuttuaan Auroilan tie vei takaisin Lahteen loppuvuodesta 2015. Salibandysta innostuttuaan hän halusi jatkaa pelaamista ja paikka löytyikin PHSB:n kakkosdivarijoukkueesta. Ensimmäinen puoli kautta meni vielä tutustuessa lajiin paremmin, mutta toisella kaudella alkoi jo tapahtua. Kausi 2016-2017 oli ensimmäinen täysi salibandykausi Auroilalle ja PHSB etenikin aina Divarin karsintojen loppumetreille asti, missä Tikkurilan Tiikerit kuitenkin veivät voiton lahtelaisilta.

– Sillä kaudella tajusin, että mähän olen aika susi koko lajissa, tätä on pakko alkaa treenaamaan ihan kunnolla. Aloin viettämään täällä Suurhallilla silloin jonkun neljä tuntia päivässä treenaamassa, joka vapaapäivä myös.

Elämäntilannekin salli salibandyyn keskittymisen. Koulu oli saatu päätökseen eikä töitä juuri tuolloin ollut tullut tarjolle. Pelihommiin panostettiin, ajoittain hieman liikaakin.

– Silloin tuli pelattua ihan hitokseen sählyä. Se ei enää ollut aina kivaakaan, meni vähän yli.

PHSB:n, joka myöhemmin muuttui Pelicans SB:ksi, riveissä viiletti Auroilan lisäksi muitakin nykyisiä oranssipaitoja, muun muassa Lauri Palvaila, Juuso Vesanen ja Jesse Arola. Kasvualusta oli hyvä kehittyville pelaajille, kun harjoituksissa oli kova taso ja joukkuehenki oli hyvä.

– Se oli kevyt ponnistus mulle salibandyyn. Hyvä taso, mutta ei liian hampaat irvessä.

Kakkosdivariaika antoi aika paljon, tuli paljon vastuuta ja kehitystä siinä samassa.

Yksi asia näinä “tutustumisvuosina” yllätti Auroilan, kun jääkiekosta pallopelioppinsa saaneena pelin fyysisyydestä oli hieman vähättelevä ennakkokäsitys.

– Yllätyin salibandyn fyysisyydestä, se olikin todellisuudessa erittäin fyysinen laji. Olen aina ollut muita lyhyempi, mutta lätkässä haastoin silti aina isompia äijiä tappeluun ja sain monta kertaa turpaani. Sählykentillä ei onneksi ole joutunut hanskoja tiputtamaan, ei jaksaisi ottaa päähän enää tämän ikäisenä, Auroila nauraa.

Hyppy liigatasolle

Lajiin panostaminen kannatti, sillä kaudeksi 2018-2019 aukesi odottamaton mahdollisuus päästä haastamaan itseään kovemmassa sarjassa.

– Käytiin Sihlmanin Antin kanssa golfaamassa noihin aikoihin ja puhuttiin, että LASBissa ei oikein ole rightin pelaajia, siellä voisi käydä kokeilemassa. Ajattelin, että tämähän on ihan vitsi, kolmas kokonainen kausi lajissa ja muka liigaympyröihin.

Variksen Teemu valmennuksessa otti kuitenkin tosi hyvin vastaan silloin, kuten pelaajatkin. Enhän mä silloin osannut pelata tätäkään vähää. Otettiin törkeän hyvin vastaan ja joukkueeseen oli helppo päästä sisään.

– Sihlmanille ja Varikselle siitä todella iso kiitos, en ymmärrä mitä ne silloin mietti, kun meikäläisen otti mukaan, Auroila hymyilee.

Rightin kätisyydestä oli Auroilalle merkittävä etu liigapaikan tavoittelussa. Tänäkään päivänä hänen lisäkseen LASBissa oikealta eivät lauo muut kuin nuori hyökkääjä Tiitus Salokangas. 

– Jos olisin lefti, niin en kyllä tiedä missä pelaisin. Se kehittää, kun pääsee koko ajan parempien pelaajien kanssa pelaamaan ja käymään kovaa vääntöä pelipaikoista.

Pelkän kätisyyden avulla kukaan tuskin liigatasolle nousee, vaatii se paljon muutakin. Omat vahvuutensa Auroila kokee löytyvän henkisistä ominaisuuksista. Vaikka hän kuuluu joukkueen kokeneempaan kaartiin, ei hän koe olevansa pukukopin johtajatyyppi.

– Varmaan tahtotaso on se oma vahvuus. Aina olen aiemmin ajatellut, että pelikäsitys ja kädet olisi hyvät, mutta ei ne oikeasti ole. Tahtotasolla pääsee pitkälle. Kopissa tulee myös pidettyä ääntä, mutta en sitten tiedä ärsyttääkö se vai auttaako se muita. Mikään vastuunkantaja en joukkueessa ole, muiden vastuulle jää toisten patistaminen.

Käsiäkin on hieman löytynyt alkukaudesta, kun kasassa on jo aiemmat ennätyspisteet. Pisteitä on kertynyt tähän kauteen jo messevät 1+2=3.

– Tyrkäs on luottanut muhun ja olen päässyt pelaamaan. Kopissa on hyvä meininki, tässä porukassa on helppo pelata. Pääsee nykyään pelin tuntuun kiinni, kun pääsee pelaamaansäännöllisisä vaihtoja. Enemmän pitäisi vielä kiittää vastuusta tehojen muodossa, Auroila summaa omaa alkukauttaan.

Oranssi nousu

Muutaman kauden kokemuksella Auroila näkee tämän kauden ryhmässä jotakin erityistä. Joukkue on kasvanut yhteen jo pidemmän aikaa ja se alkaa näkyä tuloksissa. LASB on tällä kaudella alettu ottaa hänen mukaansa vakavammin lajipiireissä kuin aiemmilla kausilla.

– Me ei olla enää se sympaattinen kyläjengi, joka vaan yrittää raapia pisteitä. Menestys tuo lisää nälkää, kun on alkanut pisteitä tulla.

– Monta vuotta on puhuttu, että meillä on nuori joukkue, mutta eihän me joka vuosi voida olla nuorin joukkue kolme vuotta putkeen. Meidän joukkueen 23-vuotiaiden pitäisi jo olla kärkiketjujen jätkiä joukkueessa kuin joukkueessa ja nyt he alkavat ottaa  sitä vastuuta vastaan. Meillä on taiteilijoita, mutta ei kuitenkaan sluibailijoita. Kaikki pelaavat logolle, vaikka olisi kuinka hyvä pelaaja.

Auroila uskaltaa asettaa vahvan alkukauden jälkeen joukkueen tavoitteet jo korkealle.

– Pudotuspelipaikka on ehdoton tavoite. Jos niistä jäädään ulos, niin saa olla todella pettynyt. Pitää tajuta, ettei kukaan ole voittamaton, eikä pidä tyytyä pelkkään pleijaripaikkaan. Pitää haluta enemmän, eikä se mikään haaveuni ole tällä hetkellä, Auroila tuumaa.

Muutaman kauden Lahdessa viettäneenä Auroila osaa arvostaa LASBin seurayhteisöä erittäin korkealle. Muualla hän ei vastaavaa yhteisöllisyyttä ole nähnyt.

– LASBilaisuus merkitsee yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä. Tajutonta huomata, että vielä näinä päivinä on tällaista talkootoimintaa ja yhteisöllisyyttä. Kaikki on mukana ja puhaltaa yhteen hiileen. Lehden Juha ja muut talkoolaiset tekee ihan sikana hommia seuralle vapaaehtoisesti ja junnujoukkueet pitää upeaa faniklubia. Lammilaisia ei enää niin mahdottomasti tässä ole, mutta sieltä on saatu se yhteishenki silti tänne tuotua. Ei tätä joukkuetta pidä liikaa lahtelaistaa myöskään, juuret pitää muistaa ja arvostaa lammilaisuutta, Auroila pohtii.

Palomies ja Suomen mestari

Salibandyn lisäksi Auroilan arjen täyttää palomiehen työt ja avovaimon kanssa elely. “Pyhä kolminaisuus”, kuten mies itse luonnehtii. Raskas ja vaativa työ ei liiaksi ole voimia pelaamiselta vienyt, vaikka joskus pitkän yövuoron jälkeen on voinut hieman painaakin. Työn ja urheilun yhteensovittaminenkin on sujunut varsin hyvin, pienillä kompromisseilla.

– Parilla edellisellä kaudella en pitänyt kesälomia ollenkaan, vaan pidin ne erillisinä päivinä pelipäivinä. Kolme-neljä vuotta ilman kesälomia alkoi käydä vähän puuduttavaksi, hän tuumii.

Harrastuksillekin jää aikaa, tärkeimpinä näistä golf ja vielä mukana kulkeva jääkiekko.

Vähemmän tiedetty fakta miehestä on tämän voittama Suomen mestaruus. Ei suinkaan salibandysta, jääkiekosta eikä golfistakaan, vaan niinkin eksoottisesta pelistä kuin kivi-paperi-sakset vuodelta 2016.

– Tämä kuvastaa mua aika hyvin meriittinä. Tuli juotua silloin aika paljon energiajuomia ja ED sponsoroi näitä kisoja. Osallistujina oli 16 julkkista ja 16 arvottua tavista.  Ajattelin, että jos tästä jotain energiajuomia voi voittaa, niin olen enemmän kuin mukana.

– Sitten tuli valinta ja ajattelin, että en varmaan jaksa lähteä Helsinkiin heiluttamaan nyrkkiä kolmea kertaa ja lähteä pois. Pari kaveria kuitenkin tuli mukaan ja mentiin sitten kokeilemaan. Kaatui Tommi Läntistä ja muita ja mestaruushan sieltä tuli.

– Ihan sketsi juttu, kuvastaa tosi hyvin mua, kun tuollainen höpöhöpömestaruus käyty hakemassa, Auroila nauraa jälkikäteen.