Mies oranssissa paidassa: Patrik Laitinen

Haastattelusarjassa on päästy jo peräti seitsemänteen osaan ja toista viikkoa putkeen pysytään puolustajien parissa. Tällä viikolla käsittelyssä on Vuokin vuohenakin tunnettu puolustuspään isäntä, Patrik ”Passe” Laitinen.

Patrik Laitisen matka salibandykentillä alkoi Helsingin Vuosaaresta hänen ollessaan tulossa kouluikään. Harrastus alkoi perinteiseen tapaan kerhotoiminnasta, jossa tämä kävi kokeilemassa reikäpalloa. Kerhopeleistä siirryttiin lopulta joukkuetoimintaan ja SSV:n junioreihin. Tyypillinen tarina, mutta ensikiinnostus lajiin tuli hieman epätavallisempaan tapaan.

– 6- tai 7-vuotiaana näin lehdessä jonkin Salmingin mailailmoituksen ja taisin todeta, että tuollaisen haluan. Se oli sellainen sinivalkoinen Salming, jolla pelasin pari ekaa vuotta. Sitä kautta päädyin aloittamaan harrastuksen, Laitinen kertoo.

Laitisellekaan salibandy ei ollut ainoa lajivaihtoehto, vaan kokeilemassa käytiin niin jääkiekkoa kuin jalkapalloakin. Salibandy kuitenkin vei voiton, vaikka jalkapallo oli kertaalleen viedä pojan mukanaan.

– Olin noin 10-vuotias kun FC Viikingit nousi Veikkausliigaan ja Vuosaaressa oli kova jalkapallobuumi kesällä. Harkitsin silloin vakavasti, että olisin jatkanut pelkkää futista. 15-vuotiaana se kuitenkin jäi kokonaan ja säbää jatkettiin. Siinä olin toki parempikin.

Ensimmäiset juniorivuodet kuluivat SSV:n riveissä, mutta C-juniori-iässä matka jatkui Tapanilan Erän riveihin, kuten monella muullakin lupaavalla pääkaupunkiseudun juniorilla. Samaan aikaan SSV:stä Erään siirtyivät myös nykyinen LASBin kapteeni Tuure Ailio sekä ErVissä viime kauteen uransa lopettanut Eero Nuutinen.

– Sinne pakkautuivat pääkaupunkiseudun parhaimmat pelaajat. Ekan C-juniorikauden jälkeen saatiin Tiikereistä muutamat pelaajat mukaan meidän toiselle C-junnukaudelle, kun näkivät että täällä pärjätään. Meillä oli aina laadukkain joukkue ja valmennuskin oli todella laadukasta ja urheilijalähtöistä.

Materiaalin laatu myös näkyi, sillä mitaleita ropisi tasaiseen tahtiin, suurin osa niistä kultaisia.

– Kaikki melkein voitettiin, mitä junnusarjassa voikin voittaa. C-junioreiden mitalit, B-junioreiden SM-kulta ja yhden hävityn finaalisarjan jälkeen lopulta myös A-junioreiden SM-kulta. Niistä vuosista voi olla ylpeä.

Kilpailu organisaatiossa koveni entisestään, kun SSV ja Erä yhdistyivät EräViikingeiksi. Nuorelle Laitiselle ei tuolloin paikkaa ErVin liigaringistä irronnut, mutta penkille tämä pääsi pariin otteeseen liigavauhtia seuraamaan.

– Kutsu liigaan tuli syksyllä 2017 EV Akatemiasta ja olin penkillä Joonatan Lindholmin kanssa Happeeta vastaan. Ajattelin silloin sitä vauhtia katsoessa, että en ole vielä tähän valmis. Siellä painettiin aika kovaa silloin. ErVilläkin oli kova rosteri, eikä itsellä siihen ihan riittänyt, Laitinen muistelee.

Vastuuta Lahdesta

Siirto LASBiin tuli eteen syksyksi 2018 isomman vastuun perässä. Joukkueessa oli jo ennestään useampia Helsingistä tulleita pelaajia, kuten Ailio, Joonatan Surakka, Miska Mäkinen sekä muutoin tutut Rasmus Kainulainen ja Miikka Pentikäinen. Myös nuoren miehen itsenäistyminen oli tavoitteena kotoa pois muutettaessa.

– Lähdettiin Miskan kanssa tuolloin Lahteen, se sai houkuteltua lähtemään mukaan. Pääsin jonkun verran pelaamaan sillä kaudella, taisi muutama pistekin tarttua silloin jo tilille.

– Eka kausi oli vielä vähän jännittämistä, aika vähän tuli vastuuta. Noin puolet peleistä aloitin kolmoskentässä, vaihtelevasti. Aika sumuista aikaa, oli kyllä joukkueeltakin huono kausi. Viimeiset kaksi kautta olen ollut tyytyväinen, on pystynyt vakiinnuttamaan paikan pelaavassa kokoonpanossa ja pyrkinyt kehittymään jatkuvasti.

Kehittynyt Laitinen onkin. Jos ensimmäisenä vuonna hän oli vähäisen vastuun mies, niin nykyisin hän on aivan joukkueen luottopakkeja.

– Kai se hyökkäyspelikin eteenpäin on mennyt. Itselläkin helpottaa, kun Tuure on meidän kentässä sentterinä. Se tuo varmuutta, kun hän pystyy paikkaamaan jos vähän lähtee itse nostamaan peliä. Tuure tietää, että vaikka en pisteillä yleensä juhli, niin kyllä niitä tykkään silti tehdä. Vähän enemmän on pystynyt pelaamaan hyökkäyssuuntaan viime kauteen verrattuna.

Hyökkäyssuuntaan pelaaminen on näkynyt myös pistesarakkeessa, kun kasassa on pian henkilökohtaiset ennätyspisteet (2+5=7). Kiintoisana tilastofaktana näistä on se, että kuudessä näistä pisteistä on ollut mukana tehotykki Perttu Koljonen, joko tekijänä tai syöttäjänä. Laitinen on myös kahden ottelun maaliputkessa, mikä on miehelle melko harvinaista.

– Pertulle ei tarvi kuin syöttää lapaan niin se löytää kyllä välin mistä ampua. Sellainen maalintekijä, että ei usein sellaisten kanssa pääse pelaamaan. Kunnia pelata hänen takanaan, hirveästi ei ole tullut muille maaleja syötettyä. En kyllä muista, milloin viimeksi olisin maaliputkessa ollut, pääsarjatasolla en varmaan koskaan. Ihan hauskaa, koitetaan sunnuntaina sitä jatkaa.

Laitisen tykistä tuli pelätty jo viime kaudella, kun tämä iski ensimmäisen liigamaalinsa Steelersiä vastaan. Maali jäi ottelun voittomaaliksi ja pelin jälkeen Steelers vaihtoi valmennuksensa. Sattumaako? Tuskin.

– Tällainen taisi tapahtua viime kaudella näihin aikoihin, kun toimitin sellaisen putoavan lehden viivasta ja upposi yläkulmaan. Siitä meni muutama tunti ja tuli tieto, että Steelersin valmennus oli saanut kenkää. JP Auroila siitä sitten teki pienen läpän, että se on viimeinen tikki joukkueelle, kun Laitinen tekee maalin, siitä saa lähteä valmennus vaihtoon, Laitinen muistelee.

Vahvin osa-alue Laitisen pelissä on kuitenkin perus puolustuspeli. Pakkiparinsa Lauri Palvailan kanssa Laitinen saa usein painia vastustajan parhaita vastaan.

– Pyrin olemaan mahdollisimman ikävä vastustajalle ja piikki lihassa. Tällä kaudella on pyritty meidän kentällä pimentämään vastustajan ykköspyssyjä ja osittain onnistuttukin. Olen suht aggressiivinen omassa päässä ja pyrin ohjaamaan omaa kentällistä siinä. Pyrin kehittämään oman kentällisen peliä ja omaa peliä samalla.

– Parannettavaakin toki on. Omasta mielestäni pystyn noudattamaan joukkueen pelitapaa puolustuspäähän aika hyvin ja jaksan juosta vastustajien perässä. Pyrin puolustuspään suoritteilla sytyttämään joukkuetta.

– Olen omasta mielestäni ihan ok puolustaja, Laitinen tiivistää.

Opiskelijaelämää

Salibandyn lisäksi Laitisen arkea täyttävät toisen vuoden liikunnanohjaajan opinnot Haaga-Helian Vierumäen kampuksella. Mies on viihtynyt koulussa, vaikka kevään etäopinnot hieman haasteellisia olivatkin. Opinnot ovat tuoneet hyvää tasapainoa arkeen.

– Mulle on aina toiminut se, että on salibandyn lisäksi muutakin puuhaa. Tulee tietty rytmi, kun on säbän lisäksi muutakin sisältöä. Vähän rankemmankin koulupäivän jälkeen on kiva tulla treeneihin ja unohtaa muu sitten pariksi tunniksi. Pysyy hyvä balanssi, hyvin olen viihtynyt. Koulun ohessa voisi jotain pientä pätkätyötä tehdä, mutta en ole ottanut sitä itseäni rasittamaan. Tarpeeksi on hommaa jo nykyisellään.

Laitisen suoritukset salibandykentillä ovat tuoneet myös huomiota sosiaalisessa mediassa. Hänen otteitaan huumorilla Instagramissa ylistävä fanisivu (@patriklaitinen_fanpage) on huvittanut fanien ja joukkueen lisäksi miestä itseäänkin.

– Hauska homma, ei hirveästi ole tällaista huomiota tullut omaan suuntaan koskaan. Hyvillä mielillä tuota seurataan ja huumorilla otetaan. Hyvin se on seuraajia kerännyt, pitää olla tyytyväinen, että porukkaa kiinnostaa meikäläisen touhu. Hyvää sisältöä sinne tuottavat, kunhan homma pysyy asiallisena niin ei siinä mitään. Ottakaa seurantaan jos ei ole vielä.

Mies oranssissa paidassa -sarjan ikoninen päätöskysymys on muodostunut jo sen verran perinteiseksi, että haastateltavat alkavat jo hieman osata valmistautua siihen. Joka tapauksessa, mitä LASB ja lasbilaisuus sinulle merkitsee, Patrik Laitinen?

– Vähän kun alkoi miettimään, niin se kliseinen toinen perhe, joo. Itselle salibandy harrastuksena on ollut aina kiva voimavara Suomen pitkään syksyyn ja talveen, niin on kiva päästä iltaisin treeneihin ja viikonloppuisin peleihin. Lasbilaisuus viimeiset pari vuotta on vain vahvistanut sitä voimavaraa. Meillä on hyvä yhteisö, jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Talkoolaisille iso hatunnosto, sellaiseen porukkaan en ole ikinä törmännyt, heitä täytyy arvostaa tosi paljon.